Sihanoukvillessa tapaamamme saksalainen Christian suositteli meille erasta idyllista pikku kylaa Laosin takamailla. Kylassa oli kuulemma yksi ainoa guest house, jonka takapihalla kuulemamme mukaan hengailee kaksi elefanttia. Ajatus kuulosti ainakin omissa korvissani niin absurdilta, etta olin valmis lahtemaan Ban Phaphoon silta seisomalta. Sulattelimme ajatusta Don Detin auringon alla ja kyllastyttyamme riippumattoiluun paatimme yrittaa selviytya paikallisliikenteen avulla kyseiseen kylaan.

Liikkuminen osoittautui yllattavan helpoksi taydellisesta kielimuurista huolimatta, ja niinpa yhden vene- ja kahden bussikyydin (joista toinen ei loppujen lopuksi ollut edes bussi) jalkeen loysimme itsemme pienesta paikallisten kylasta Etela-Laosista. Majapaikkamme isanta kyseli heti ensimmaisena, etta kiinnostaako meita ronsuajelu seuraavana paivana. Kiinnosti. Paiva kuluikin seuraavaa odotellessa, silla pikkukylan parasta tekemista oli lyoda korttia, jouda beer Laota – joka muuten edustaa 95% Laosin oluen kulutuksesta – ja kavella puolen kilometrin kylanraittia paasta paahan. Viimeisin aktiviteetti osoittautui todella hauskaksi, silla ainoina lankkareina kylassa saimme pyyteetonta huomiota ja ujon iloisia heilutuksia jatkuvasti – niin aikuisilta kuin lapsilta.

 Ban Phaphon kylanraittia ja paikallisia muksuja, jotka olivat kovin kiinnostuneita meista.


Paivan kaantyessa iltaan saimme todellakin huomata olevamme keskella ei mitaan. Kyla pimeni lahes totaalisesti ja paikallisen musiikin viimein hiljentyessa kylan raitilla luonnon aanet tayttivat korvamme – kuten monta kertaa aiemminkin talla reissulla. Talla kertaa auditiivisten arsykkeiden lisaksi saimme nauttia myos visuaalisesti luonnon pienista ja kuumottavista otuksista. Terassillamme hiippaili suurehko rukoilijasirkka, joka tuntui harmittomalta monkijalta seuraavaksi bongaamiimme otuksiin verrattuna.

Vessastamme loytyi nimittain skorpioni – joskin hyvin pieni sellainen. (Pienet taitavat tosin olla kaikkein myrkyllisimpia.) Kaikkein kuumottavin monkija luikerteli kuitenkin huoneistomme edustalla. Kaarme. Yhden karmeksen olimme ehtineet nahda Don Detilla. Se oli noin 15 senttia pitka mato, joka pakeni liskoa Mekongiin, ja jonka Juitu hyvinkin sankarillisesti karkoitti puukepilla. Myos talla kertaa matonen oli hyvin pieni, mutta nyt se jo naytti silta, etta puraisu tekisi pahaa. Noin etusormen paksuinen, kolmekymmentasenttinen ja variltaan tummanpuhuva luikertelija pesiytyi huoneemme viereen jakkaran alle. Juitun kanssa arvoimme hetken sen kohtaloa, silla jokainen tutntematon kaarme on kuitenkin potentiaalinen myrkkykaarme, olipa se kuinka pieni hyvansa. Paatimme etta kaveri oli eksynyt vaaraan paikkaan vaaraan aikaan ja paastimme sen paivilta jakkaraa ja siivousvalineita hyvaksi kayttaen. Hyvat younet olivat palkinto tasta sankarillisesta toiminnasta. Minua voi tasta lahtien kutsua kaarmeentappajaksi.

 Skorppari huussissa ja kuumottava kaarme kotiovella


 Karmes ei ollut varsinaisesti tappajan nakoinen, mutta ei niista peijooneista koskaan tieda.


Aamu koitti ja sen mukana saapuivat kauan odotetut karsaniekat. Ban Phapho on siita harvinainen kyla, etta siella kaytetaan yha norsuja metsatoissa. Kaverimme olivat siis olleet kauempana hommissa ja jytisivat meita varten majapaikkaamme. Niilla on toki heitetty turistikierroksia monesti aiemminkin. Arvioisin, etta kylaan eksyy lankkarituristeja muutamia viikossa ja tavallisesti he lienevat kiinnostuneita naista jarjettoman hienoista elaimista. Kiipesimme fanttien selkaan yhdessa kuskiemme kanssa ja matka alkoi.

Heti selkaan kiivettyani tiesin, ettei kyseessa ollut perinteinen turistiajelu. Minut ohjattiin istumaan norsun niskan paalle – penkkeja tai muita apuvalineita ei siis kaytetty, vaikka sellaisetkin oli viritetty fantin selkaan. Kolmekymmentaviisivuotias ratsumme kuljetti meita yli syvien ojien ja korkeiden kukkuloiden. Norsut kulkivat tottuneesti myos kapeita metsapolkuja pitkin ja soivat kasviksia sadan metrin valein. Ei ihme, silla jos itse olisin kolmetonninen kasvissyoja, niin soisin luultavasti koko ajan. Oma huomioni kiinnittyi naiden kasittamattomien otusten seuraamiseen, kyydissa tasapainoiluun ja kuvien ottamiseen – joka osoittautui fantin selassa keikkuessa haastavaksi.

 Kari tarkkana horokorvan kyydissa.


Mielenkiintoisin hetki koitti kuitenkin rundin puolivalin tienoilla, kun kuskimme hyppasi pois satulasta ja lahti juoksemaan johonkin. Jaimme Juitun kanssa ihmettelemaan norsumme selkaan seuraavaa siirtoa. Horokorvamme ei tuntunut tottelevan Karin ja Suskun kuskia, joka huuteli heidan fanttinsa paalta komentoja. Yritin varovaisesti ohjailla kulkupeliamme korvista, mutta ainoa vaikutus oli se, etta epeli lahti jytisemaan toiseen suuntaan ja paatti matkalla kaataa puun. Se pukkasi kevyesti edessamme ollutta puuta ja painoi sen jalkeen sen jalallaan maahan. Sen jalkeen karsakas alkoi mutustaa puun juuria ja suostui viimein kaantymaan oikeaan suuntaan. Sain mahdollisesti kaannettya sen paata korvista hieman – luultavimmin se vain paatti itse lahtea – ja niinpa lahdimme seuraamaan Karin ja Suskun otusta samalla, kun kuskimmekin juoksi metsasta takaisin ja hyppasi uudelleen kyytiin. Tulipahan ”ohjattua” tovi elefanttia. Koen nyt osaavani ajaa norsulla lahes taydellisesti.

 Allekirjoittanut ratissa, homma hanskassa


Elefanttimukset sulattivat ainakin allekirjoittaneen sydamen


Norsuajelu oli kokonaisuudessaan huikaiseva kokemus. Jattimaisen nisakkaan niskan ja selan paalla keikkuminen on elamys, jonka haluaisin kokea uudelleen. Kotikonnuille palattuamme tarjosimme oluet kuljettajillemme. Tuolit irroitettiin fanttien selasta, jonka jalkeen kaverit kysyivat haluaisimmeko lahtea saattamaan otuksia metsan reunaan. Tottakai! Siispa kiipesimme uudestaan kyytiin – talla kertaa ilman apukorokkeita. Fantti osoittautui ystavalliseksi, silla se auttoi selkaannousua nostamalla koipeaan rappuseksi. Ratsastimme ronsuilla pellolle ja hyppasimme alas kyydista. Taputin pari kertaa uutta harmaata ystaavaani kylkeen, jonka jalkeen lahdimme kotimatkalle kavellen. Mahtava kokemus todellakin. Saatan salakuljettaa pari pienta fanttia mukanani Pohjoiseen. Katsotaan.

 Horokorvien varjossa


Iltapaivalla lahdimme tutulle kylan raitille kiertelemaan ja Juitun kanssa autoimme muutamaa kymmenvuotiasta munkkia nostamaan puutelineen temppelin pihaan. Jos ette tienneet, niin lahes kaikki miespuoliset karvattomat nisakkaat viettavat taalla pain ainakin pienen tovin elamastaan munkkeina.

Kavelimme kylan viimeiselle talolle ja aioimme kaantya kotimatkalle, kun talon pihassa oleva miesporukka huikkasi meita poikkeamaan. Itse marssin etunenassa tervehtimaan laoja. Olin jo edellispaivana pohdiskellut, etta olisi siistia menna litkimaan laolaota paikallisten kanssa johonkin pihaan. Itseasiassa ehdin edellispaivana kaydakin yhdella ponulla kolmen takalaisen kanssa, mutten valitettavasti ehtinyt jaada heidan seurakseen. Talla kertaa meilla ei ollut kiiretta. Seurue istui jonkinnakoisen pyorakorjaamon edessa poydassa. Heita oli kymmenkunta noin 18-60-vuotiasta miekkosta. Takapihalla oli kalaa tulilla ja naiset seka lapset parveilivat lahettyvilla. Miehet kantoivat korillisen beer Laota poytaan ja alkoivat tayttaa lasejamme. Tarjosin heille vastalahjaksi savukkeita, jotka sosialisoitiinkin muutamassa minuutissa. Pullot tyhjenivat ja puhe luisti, vaikka kielimuuri valillamme olikin totaalinen – kukaan ei puhunut englantia, eika edes ranskaa, jota taalla puhutaan jonkin verran johtuen kolonoalismin ajoista. Takalaiset kaivoivat kitaran ja mikrofonin ja lauloivat antaumuksella laolaisia lauluja seka rupattelivat meille niita naita. Itse olin aivan liekissa takalaisesta ystavallisyydesta ja jorailin porukan kanssa hymy korvissa asti. Myos kalaa syotiin ja etenkin Kari ja Susanna tekivat tuttavuutta myos muksuihin samalla kun itse pidin hauskaa varttuneempien kanssa. Hieman ennen pimean laskeutumista kiitimme noyrimmin seurasta ja harmittelimme, ettei meilla ollut mitaan vastalahjaa (savukkeetkin oli jo poltettu ajat sitten). Kattelimme viela uudet frendimme ja kumarsimme takalaisittain. Sitten lahdimme kavelemaan takaisin majapaikkaan.

 Laosilaista vieraanvaraisuutta


Takalaisten kanssa hengailu oli todellinen elamys – molemmin puolin

 

Laolainen ystavallisyys, etenkin lankkareihin tottumattomilla sivukylilla, tuntuu olevan omaa luokkaansa. Uskon ettei kukaan miesporukasta ollut koskaan juonut olutta lankkareiden kanssa, joten ilta oli heillekin varmasti ikimuistoinen. Sita se oli myos ujosti meita tervehtineille lapsille ja heidan seurassaan hymyileville naisille. Minulle se puolestaan osoitti taas kerran sen, ettei parhaita kokemuksia saa valttamatta rahalla – tai ainakaan isolla rahalla. Laos on Kaakkois-Aasia halvimpia maita ja syrjaseuduilla hinnat ovat monesti viela edullisempia, kun turistilisaa ei ole totuttu ottamaan. Toisaalta esimerkiksi liha on sivukylilla harvinaista herkkua ja hinnat sen mukaisia. Norsuajelusta maksoimme 60 000 kipia eli kuutisen euroa mieheen.

Kokonaisuutena viime lauantai oli ehka reissun huikein paiva. Se tarjosi elamyksia elamyksen peraan ja johdatti meidat samalla takalaisen kulttuurin ja tavallisten ihmisten elaman pariin. Ihmiset osaavat olla uskomattoman ystavallisia ja vieraanvaraisia kaikkialla maailmassa. Ehka me suomalaiset mutruhuulet voisimme yrittaa oppia heilta jotain. Onnellisuuteen ei tarvita paksua kukkaroa tai hienoja tavaroita. Siihen tarvitaan ystavia.

-Pate

Jaa

Pyydä kaverit tsekkaamaan tämä touhu