Tyynimeri löi aalloillaan kookkaiden laavakivimurikoiden peittämään rantaan, kun Sini heräsi kuumeessa parkkipaikalta. Yövyimme autossa Isaac Hale beach parkissa, josta lähtee suurin osa Kilauean laavavirroille suuntautuvista laavanbongausristeilyistä. Olimme edellisenä iltana jo pohtineet sellaiselle lähtöä, sillä etenkin auringonlaskun aikaan punahehkuista kiveä jäljittämään lähtevät paattireissut kuulostivat huikeilta. Hinta oli kuitenkin kopterireissun kanssa sama ja Simba oli ny kipeä, joten hommaa piti vielä pohtia. Niinpä suuntasimme huikean kauniin sademetsän ja meren rajaaman rantatien sekä Kalapanan pikkukylän kautta kohti Ison Saaren suurinta ja koko Havaijin toiseksi suurinta kaupunkia. Sieltä bongasimme Kauain hippiystävämme vinkin perusteella majapaikaksi Hilo Tropical Gardens guest housen.

Kalapanan kylänraittia. Kylässä asusteli Solar-niminen paitoja tekevä miekkonen.

 

 
 Myös polynesialaishenki oli läsnä pikkukylässä.

 

Vaikka Hilo on Havaijin mittakaavassa iso, niin todellisuudessa se on pienehkö kovia kokenut kaupunki. Hieman yli 40000 asukkaan city on kokenut puolenkymmentä tsunamia, joista pahimmat olivat 1946 ja 1960 -vuosina. Kuolleita oli molemmissa ”vain” kymmeniä, mutta kaupunki on jouduttu rakentamaan uudelleen molemmilla kerroilla. Havaiji sijaitsee tsunamiherkällä alueella. Edellisestä Hiloon osuneesta aallosta on jo aikaa, mutta tilastot kertovat sen olevan tulossa millä hetkellä hyvänsä. Vaikka kaupunki on merenvoimasta eniten kärsineitä paikkoja Havaijilla, niin tuhoaaltoja on nähty muuallakin. Konassa tapaamamme käsityöliikkeen myyjä kertoi, että hän työskenteli ennen pienessä rantalomakohteessa saaren pohjoispuolella. Paikka oli kevytrakenteinen ja alkeellinen, ja sen vakiokävijöitä oli mm. Steve Jobs perheineen. Kaksi ja puoli vuotta sitten sattunut – Fukusiman ydinkriisinkin aiheuttanut – maanjäristys aiheutti tsunamin Aasian lisäksi myös Havaijille ja kyseinen lomapaikka tuhoutui. Kukaan ei kuitenkaan kuollut. Hilossa sijaitsee nykyisin tsunamimuseo, joka kertoo tarinoita tuhoutuneista paikoista, selviytyneistä ihmisistä ja pyrkii samalla lisäämään ihmisten tietoisuutta siitä, miten toimia seuraavan aallon sattuessa kohdalle.

 

 Hilon kaupunki on tuhoutunut tsunameissa useaan kertaan.

 

 Big Islandilla on muinoin jytissyt myös junia. Rata päätettiin kuitenkin jättää uudistamatta tsunamien jälkeen. Nykyisin sitä on jäljellä lähinnä koristeeksi.

 

Hilo on nykyisin koko Havaijin toiseksi suurin, mikä ei silti näy katukuvassa – asukkaita on kuitenkin vain nelisenkymmentätuhatta.

 

Tsunameista takaisin tarinaan.
Sini lepäili tautiaan pois Hilon majapaikassamme, joka nimensä mukaisesti muistutti pienimuotoista trooppista puutarhaa luonnon liaaneineen ja banaanipuineen. Itse kävin tutustumassa Hiloon, edellä mainittuun museoon ja poikkesin myös autoilemassa lähialueilla sekä patikoimassa koko Havaijin suurimmilla vesiputouksilla, Akaka fallseilla, jossa vesimolekyylit jytisevät alas 135 metrin matkan matkattuaan ensin kuilun partaalle läpi karujen laavakivikukkuloiden ja vehreän viidakon. Hengailimme myös läheisellä rannalla lepäilevien kilppareiden kanssa ja seurasimme parin mötkylän ruokailuhetkeä.

 

Hilo Tropical Gardens guest house. Kaikki ei Havaijilla ole kallista. Esimerkiksi paikallista ruoholla ruokittua nautaa irtoaa puolikiloa neljällä eurolla.

 

135 metrin Akaka falls on Havaijin suurin vesiputous. Putousten liepeillä asusteli myös kukista diggaileva gekko.

 

 Hilon liepeillä on idyllisiä pikkukaupunkeja.

 

  
 Havaijin populasta on suuri osa japseja. Se näkyy myös hautuumaalla.

 

 
Ankka ja konnakavereita.

 

Parin lepopäivän jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Olimme nähneet jo saaren länsipuolen laavakivirannat ja sateiset vuorenrinteet. Olimme snorklailleet yksillä koko maailman parhaista koralliriutoista ja katselleet kilppareita mustilla hiekkarannoilla. Olimme ihmetelleet valtavia laavakivikenttiä ja kraatereita Pelen valtakunnassa. Emme olleet kuitenkaan vielä nähneet maailma ”teknisesti” korkeinta vuorta, Mauna Keaa (vuori kohoaa 4,2 kilometriä merenpinnan tasolta, mutta yli kymmenen kilometriä merenpohjasta). Noin suuren vuoren luulisi saarella pistävän väkisin esiin, mutta länsi- ja eteläpuolella tasaisen hitaasti nousevat rinteet ja vuoren ympärilleen keräämät pilvet tekevät sen havainnoimisesta vaikeaa. Emme myöskään olleet vielä todistaneet vapaasti liikkuvia laavavirtoja. Nyt oli aika korjata nuo asiat.

 

Otimme Chevyllämme suunnaksi saaren keskeltä kulkevan Saddle Roadin. Aiemmin huonokuntoinen pikkutie on sittemmin kunnostettu, kiitos Yhdysvaltain armeijan, joka on perustanut tukikohdan alueelle. Joskus jenkkiarmeijastakin on hyötyä. Jytyytimme tietä korkeuksiin ja huomasimme, kuinka maailma ympärillä muuttui. Vehreys ja aurinko vaihtuivat ensin harmaudeksi ja kaatosateeksi kunnes lopulta ympärillä ei ollut kuin mustaa laavakiveä ajoittaisilla punaisen hiekan penkereillä höystettynä. Nousimme reiluun kolmeentuhanteen metriin vierailukeskukseen, jossa kylmä ja kostea ilma löi vasten kasvoja autosta noustessamme. Olin joskus menneinä viikkoina pohtinut vuorelle kapuamista, mutta nyt se ei käynyt mielessäkään. Noin kymmenen tunnin edestakainen nousu 4207 metriin koleassa sateessa (ja juuri parantuneen Sinin kanssa) ei ollut nyt meitä varten. Sen sijaan saimme mahdollisuuden nousta huipulle ohiolaisen miekkosen ja hänen kehitysvammaisen poikansa neliveto-Jeepillä. Olimme jo lähdössä matkaan, mutta Simban puolinkuntoisuus ja ilman happipitoisuuden lasku saivat meidät luopumaan parin tunnin reissusta. Kiitimme parivaljakko ja toivotimme heille hyvää vuorenvallotusta. Sitten suuntasimme takaisin kohti Hiloa.

 

 
 Mauna Kealle voi kruisailla nelivedolla.

 

Samana iltana kruisailimme vielä auringonlaskun aikaan Kalapanan liepeillä sijaitseville sulan laavan alueille. Törmäsimme kansallispuiston heeboon, joka totesi ettei mereen laskeutuva laava ole valitettavasti muutamaan viikkoon näkynyt punahehkuisena sen katselupaikalta, joten jouduimme tyytymää pari vuotta vanhan laavakentän päällä käppäilyyn ja mereltä nousevan höyryn tuijotteluun. Itse virtauspaikoille voi lähteä vaeltamaan opastetusti 100 dollarin hintaan. Omin nokkineen sinne ei kuitenkaan ole menemistä. Kuulemamme mukaan uskalikkoja on kadonnut jäljettömiin, sillä paikoin ohuesti jähmettynyt kivikerros saattaa pettää ja syöstä epäonnisen vaeltajan sulan kiven syövereihin.

 Laavakentille on hasardia lähteä ilman opasta. Laavanbongauspaikalta voi toisinaan nähdä kirkkaanpunaisen kajon auringon laskettua. Tällä hetkellä on kuitenkin tyytyminen merestä nousevaan höyrypilveen.

 

 Kona Brewing company huipputuotteita.

 

Nyt oli valinnan aika: maalla, merellä vai ilmassa? Olimme pohtineet niin vaellusta laavakentille kuin venereissuakin laavan valuma-alueelle, mutta päädyimme kuitenkin helikopteriin. Ilmaperspektiivi houkutti kovasti, emmekä olleet kumpikaan aiemmin olleet kopterissa. Niinpä nappasimme edullisimman, 169 dollarin Safari Helicopters -lennon. Vaikka suurin osa laavasta virtaakin tällä hetkellä tunneleissa maan alla, niin laavan keskellä palavien metsien, siellä täällä pilkottavien sulan kiven pesäkkeiden ja – ennen kaikkea – uuden maan synnyn näkeminen laavan ja meren kohdatessa olivat hintansa väärtejä. 45 minuuttia vain kului liian nopeasti…

Lentoon lähdössä.

 

 Laava polttaa metsiä ohi vyöryessään.

 

Suurin osa laavasta kulkee tällä hetkellä maan alla lava tubeissa, joten sitä on vaikea nähdä, mutta rantaan saapuessaan se vyöryy esiin, kunnes saavuttaa meren…

 

 …ja siinä välissä sitä pääsee ihmettelemään.

 

  
 Uuden maan synty.

 

 
 Valtavien laavakenttien sekaan on jäänyt joitakin metsäsaarekkeita.

 

Hilon seutua lintuperspektiivistä.

 

Kopterilennon jälkeisissä fiiliksissä jytyytimme itäpuolen rannikkoteitä kohti pohjoista ja poikkesimme havaijilaisten pyhällä paikalla, Waipio-kanjonissa. Waimean kaupungin tienoilla jättiläinen viimein näyttäytyi meille. Mauna Kean huippu ja siellä sijaitseva maailman suurin observatorio välkkyivät auringonlaskussa, kun kruisailimme pitkin farmareiden ja cowboyden maita. Yöpymispaikka löytyi pienen etsiskelyn jälkeen Kapaan leirintäalueelta. Kukaan ei ollut paikalla myymässä leirintälupia meille, joten ”jouduimme” nukahtamaan ilmaiseksi. Aamulla kuulimme jonkun juttelevan pummilla yöpymisestämme, joten painoimme kaasun pohjaan jo hieman auringonnousun jälkeen.

 

 Maisemia Hilosta pohjoiseen johtavalla tiellä.

 

Road goes ever on.

 

Mauna Kea.

 

Big Islandin pohjoispuolella kiertely toi elävästi mieleen Uuden-Seelannin reissun. Vihreät hobitti-kukkulat, auringon kärventämät heinikkoiset rinteet ja saman mollukan alla paistatteleva Mauna Kea olivat nostalginen muistutus Keskimaasta. Näimme myös Mauin saarella korkeuksiin nousevan Halekalan huiput meren takana.

 

Big Islandin pohjoispuoli tarjoaa mereenlaskeutuvia rinteitä ja hobittikukkuloita…

 

 
sekä hienoja maastoja ajella. Meren takaa nousee Mauin korkein huippu, Halekala.

 

Kapaan leirintäalue ja valkoinen pyörillä liikkuva mökkimme.

 

Waimean Farmers marketilla tapasimme suomalaistaustaisen Kathyn, joka kutsui meidät käymään seuraavana päivänä hänen ja ruotsalaisen taitelijamiehensä luona kylässä. Olimme kuotenkin matkalla tutulle Hookeenan leirintäalueelle, joten jouduimme kieltäytymään. Matka olisi ollut turhan pitkä, ja seuraavana päivänä oli pakko hoitaa asioita. Viimeiset päivät ennen maisemanvaihdosta hengailimme tutuilla mestoilla Hookenassa ja Konassa. Myös frendimme Will sekä pari kilpparia ja geckoa pitivät meille seuraa.

 Farmareiden markkinat Waimeassa.

 

 Ympyrä sulkeutui ja palasimme Hookenan leirintäalueelle, jossa tarkkailimme muun muassa paikallisia muksuja…

 

 …ja lintusia.

 

 Poikkesimme myös katsomassa näkysikö merellä rauskuja. (Kuvassa rauskunbongausveneitä täynnä sukeltajia).

 

Nautimme myös paikallisista ”herkuista”. Poke ei ole paikallista aikuisviihdettä, vaan öljyssä ja mausteissa uitettua raakaa fisua.

 

Lähes parin viikon saarenvalloituksen jälkeen oli viimein aika jättää hyvästit vihreille gecko-kavereille ja kilppareille, Willille ja Ison Saaren hämmästyttävälle miljöölle. Olimme nähneet -ainakin lähes – kaikki käsittämättömän pienellä alueella sijaitsevista kolmestatoista mikroilmastovyöhykkeestä aina polttavan hiekan rannoista Jurassic Park -henkisiin viidakoihin ja laavakivi aavikoihin. Haikeina hyvästelimme Willin ja Havaijin ja suuntasimme kohti täysin uutta maailmaa ja seikkailua. 

 

Maailman pinnallisuushysterian keskukseen. Hollywoodiin.

 

 Lopulta jätimme haikeat hyvästit cooleille gekoille ja koko Havaijin saarille.

 

– Patse & Simba
 

Jaa

Pyydä kaverit tsekkaamaan tämä touhu