Highway-1 – tai California State Route 1 tai Pacific Coast Highway – on yksi koko jenkkilän övereimpiä teitä. Toki se ei legendaarisuuskertoimeltaan tai pituudeltaan yllä Route 66:n asteelle, mutta maisemien puolesta se pärjää mainiosti. Tie saa alkunsa läheltä San Diegon kaupunkia Meksikon rajan tuntumassa ja matka jatkuu rannikkoa kiemurrellen Los Angelesin vierestä ohi Piilaakson aina kohti San Franciscon Golden Gate -siltaa ja pohjoisen punapuumetsiä. Reitin varrelle mahtuu niin niin suurkaupunkien metropolialuetta ja ruuhkaisia tienpätkiä kuin autioita viininviljelysseutuja ja hiljaisia kylänraitteja.

Pienehkön säätämisen jälkeen nappasimme LA:n lentokentältä uudenkarhean Ford Focuksen ja suuntasimme taas pienen tauon jälkeen tien päälle. Jenkeissä suurin osa autovuokraamoista toimii lentokenttien yhteydessä, joten hintatietoinen matkaaja ottaa dösän kentälle – vaikkei olisikaan lentoon lähdössä – ja nappaa auton sieltä. Budjettiaan varjeleva reissaaja varaa myös auton netistä hyvissä ajoin, jolloin hinnat ovat kaikkein edullisimmat. Me emme valitettavasti olleet liikkeellä hyvissä ajoin. Lisäksi ongelmia aiheutti kansainvälisen ajokortin puute, jolloin osa vuokraamoista kieltäytyi vuokraamasta meille autoa. Tosin luulen, että kun suomalaisen EU-kortin kanssa oli painunut tiskille, niin ongelmia ei olisi ollut, mutta koska tyypit eivät puhelimessa voineet asiaa luvata, niin oli parempi pelata varman päälle. Maksu kun olisi mennyt jokatapauksessa. Ainakin Budget ja Thrifty olisivat kuitenkin vuokranneet pelkästään suomalaisellakin ajokortilla varustetulle kaverille auton. Päädyimme hinnan vuoksi Thiftyyn, jota en näin jälkeenpäin voi suositella. Kerrassaan karmeaa asiakaspalvelua ja ukotusmeininkiä globaalilta toimijalta. Ikävä tuli Havaijin yksityisiä (ja huomattavasti edullisempia) autovuokria.

Pääsimme kuitenkin matkaan ja jytyytimme Venice Beachin sekä Santa Monican ohi kohti pohjoisessa kohoavia vuoria. Malibussa pysähdyimme pikaruokalounaalle ja ihmettelimme rannoilla ja vuorilla kohoavia luksuskämppiä. Highway-1 kulkee 27 mailia pitkin kapeaa Malibun kaistaletta, jota mainostetaan mitä hulppeimmilla sloganeilla. Tosiasiassa Malibu näyttää hyvin erilaiselta kuin mitä jenkkimedia antaa ymmärtää – nimittäin kauniilta, pieneltä ja hiljaiselta merenrantakaupungilta. Tähtiloistoa ei näy mailla eikä halmeilla. Hehkutuksen kuitenkin ymmärtää, sillä mestoilla kanssasi samassa ruokakaupassa asioivat mm. Julia Roberts, Halle Berry ja Leo DiCaprio. Emme kuitenkaan jääneet väijymään julkimoita, vaan hylkäsimme mestat lyhyen ihmettelyn jälkeen.

 

Leppoisan näköisen mutta överisti liian kalliin Santa Barbaran kaupungin kautta huruutimme kohti pohjoista ja päädyimme nappaamaan yösijan piskuiseta Lompocin kylästä, josta löytyi kiitettävänhintaista ja -makuista paikallista viiniä. Kyseisessä pikkukaupungissa tuli myös vietettyä ensimmäinen motelliyö koskaan. Ei muuta moitittavaa, paitsi 89 dollarin hinta (joka siis tuntui hieman tyyriiltä, sillä jopa Jenkkilän kalleimmasta osavaltiosta – Havaijilta – irtosi kämppiä halvemmalla). Santa Barbaran seutu on yksi monista Kalifornian viinimaistelijoiden paratiiseista. Hyvää kamaa edullisesti.

Piskuisesta Lompocista jatkoimme aamulla matkaa ohi valtavien viljelysalueiden ja komeiden kukkuloiden. Ohittamiemme mestojen väkiluku oli pudonnut Losista lähdön jälkeen miljoonista ensin kymmeniin tuhansiin ja loputa vain tuhansiin. Matkalla kohti Big Surin autioita alueita ihmettelimme kymmeniä rannalle kerääntyneitä Merinorsuja, jotka viskoivat hiekka toistensa päälle, chillasivat, painivat ja haisivat pahalle. Hajusta huolimatta en voi kuin diggailla kyseisistä mötkylöistä. Mukavan laiskaa ja leppoisaa toimintaa.

 

Highway-1 jatkui. Ajelimme myös puolivahingossa Hearst Castleen, joka on kunnianhimoisen kalifornialaisjampan 1919 vuonna rakentama linna-maatila -yhdistelmä aivan Big Surin alueen eteläisessä päässä. Hetken turistivirtoja ja linnaan pääsystä perittäviä maksuja ihmeteltyämme jatkoimme Big Surin lähes asuttamatonta aluetta kohti.

 

Matkaa taitettuamme painoin yhtäkkiä jarrut pohjaan ja hieraisin silmiäni. Vedin u-käännöksen ja katsoin tarkemmin läheistä peltoplänttiä. Olihan se se, minkä jo aiemmin kuvittelin nähneeni – seepra laiduntamassa paikallisten ammujen seassa. Kaliforniassa tosiaan jytisee näitä vankilponeja jonkin verran. Olen muistaakseni myös lukemut jostain syyn siihen, mutten juuri nyt muista sitä. Pitää päivittää lisätietoa myöhemmin.

Mustavalkoisen ja hieman ujon kaverin jäätyä taakse aloimme pohtia majapaikkaa. Kuin tilauksesta tien reunassa komeili kyltti, joka osoitti eräälle majakalle päin ja kertoi jotain hostellista. Painelimme tietysti katsomaan mistä oli kyse ja huomasimme, että vanhassa majakassa todella toimi hostelli. Tai  ei varsinaisesti majakassa, vaan sen ympärillä komeilevissa puutaloissa. Kun vielä kuulimme vanhalta hipahtavalta hostellinpitäjältä, että hintaan kuului ulkosalla meren ja majakan välissä sijaitsevan poreammeen käyttö, niin olimme myytyjä. Otimme privaattihuoneen yhdeksi yöksi 75 dollarin hintaan, avasimme oluet ja painuimme kokkaamaan spaghettia, papuja ja tomaattikastiketta. Jossainhan sitä pitää säästää.

 

Poreamme oli käsittämättönän siisti. Kalifornian rannikko Losista pohjoiseen ei todellakaan ole kesäisinkään erityisen lämmintä aluetta, johtuen merivirroista ja jatkuvasta tuulesta. Niimpä istahtaminen kuumaan kylpyyn, jota vanha majakka valaisi Tyynenmeren humistessa jokusen kymmenen metrin päässä, oli uskomattoman rentouttavaa. Taas juolahti mieleen ne asiat, joiden takia reppureissaus ja halvalla reissaaminen on monesti hohdokkaampaa kuin hotelleissa asuminen. Hotellin poreamme voi olla lämmin ja mukava, mutta se on silti hotellin poreamme hotellihuoneessa. Majakkahostellin poreamme oli majakkahostellin poreamme. Majakan ja meren vieressä taivaan alla.

Big Surin alue päättyy Highway 1:stä pohjoiseen päin ajellellessä pieneen Big Surin kylään. Noin sadan mailin tiepätkällä ennen sitä ei ole juuri mitään, paitsi huikeita maisemia ja makeita siltoja. Kiemurteleva tie kulkee Tyynenmeren ja sieltä kohoavan vuoristoisen maaston välissä. Mestoilta ei löydy bensa-asemia tai kyläkauppoja, joten tankki- ja bissevarastot pitää tsekata etukäteen. Bongailimme punapuita ja ihmettelimme kalkkarokäärmeistä varoittavia kylttejä metsäpolkujen vierellä kaukana ihmisten ilmoilta. Auto pysähteli vähän väliä toinen toistaan hienompien maisemien osuessa kohdalle. Oli jopa hieman vaikea uskoa, että nämä asumattomat seudut olivat vain kuuden tunnin ajomatkan päässä Los Angelesin muurahaispesästä ja Hollywoodin tähtiloisteesta.

 

Illan jo hämärtyessä löysimme itsemme Santa Cruzin lomakaupungista meren ääreltä. Tsekkailimme majapaikkoja, mutta totesimme, että kyseisestä kaupungista ei näin lyhyellä varoitusajalla löydy mitään alle 200 dollarilla. Niimpä oli Plan-B:n aika (jonka kehitimme paikallisessa burger-paikassa ilmaisen wifin äärellä). Löysimme Piilaakson Sunnyvalesta aivan Applen ynnä muiden pääkonttoreiden liepeiltä hotellin, joka kaupitteli sivuillaan huoneita 400 dollarilla per yö, mutta tarjosi niitä viimehetken tarjouksena hotellihakusivuilla 89 dollarilla luksusaamiaisineen. Varasimme huoneen ja hyppäsimme taas autoon – vain päätyäksemme kello kymmenen iltaruuhkaan. 40 minuutin matka kohti San Josea kesti parisen tuntia, mutta lopulta löysimme itsemme Piilaaksosta business-huoneesta vällyjen välistä.

Reissun päätepiste, San Francisco, alkoi olla jo pelottavan lähellä.

-Pate

Jaa

Pyydä kaverit tsekkaamaan tämä touhu