Los Angelesin lentokenttä kello 05.00. Olemme kuusi tuntia aiemmin hypänneet koneeseen Havaijin Big Islandilla. Takana on pari tuntia unta ja edessä miljoonien ihmisten ja tarinoiden Enkelten kaupunki.

Maisemanvaihdos Havaijilta manner-Jenkkilään on kulttuurishokki. Alle kymmenen tuhannen asukkaan kylät, ystävälliset hymyt, hiljaiset rannat ja autiot pikkutiet vaihtuvat kertaheitolla 12-kaistaisiin ruuhkaisiin moottoriteihin ja jokapuolella vilistäviin ihmisiin, joilla ei ole aikaa katsoa silmiin saati hymyillä. Väsyneinä otamme helpoimman tien ja hyppäämme yhteen lentokentällä pörräävistä pikkubusseista. Löydämme itsemme keskeltä Hollywoodia, mutta legendaarinen Walk of Fame Chinese theaterin ja Dolby theaterin (entinen Kodak) vieressä on hiljainen. Vain yksinäinen vihjailevasti pukeutunut nuori nainen horjuu pitkin autiota bulevardia. Näky on niin teatraalinen, etten väsyneenä tiedä, onko se edes totta.

Viimeisenä päivänä Havaijilla bongasimme huikean majapaikan keskeltä filmiteollisuuden mennyttä kehtoa (1920-luvulla alkanut kulta-aika on takana ja nykyisin suurin osa elokuvastudioista on sivummalla). 75 dollarilla irtosi yö privaattihuoneessa suoraan pinnallisen maailman keskiöstä, Hollywood bulevardin Walk of Famelta. Aamulla krapulaisen näköinen työntekijä siivosi hostellin yleistiloja jokapäiväisten bileiden jäljiltä ja kehotti nappaamaan kupin juuri keittämäänsä kahvia. Voi olla, että väsymys ja miljöö sekoittivat kuupan, mutta jotenkin minusta tuntui, että tämäkin jamppa oli 20 vuotta sitten tullut etsimään onneaan LA:sta, mutta päätynyt siivoamaan bailaavien turistien sotkuja. Niin tai näin, asiakaspalvelijaksi hänestä – tai kenestäkään muusta hostellin työntekijästä – ei ollut. Mesta oli kuitenkin puitteiltaan ja sijainniltaan huikea.

Ikkunastamme aukesi maisema Hollywoodin sydämeen

 

 Ensimmäisen päivä sujui univelkoja pois nukkuessa ja ympärillä auennutta hämmentävää maailmaa ihmetellessä. Ikkunamme avautui suoraan Hollywoodin ytimeen. Siitä tarkkailimme alati päivystäviä poliiseja, batmaneiksi ja teräsmiehiksi pukeutuneita viihdyttäjiä, muita katutaiteilijoita, erilaisille julkkistenbongausreissuille houkuttelevia jamppoja, wannabe-staroja ja läjäpäin tavallisia turisteja. Kävimme myös tsekkailemassa Walk of Famen katuun ikuistettuja tähtiä ja Kiinalaisen teatterin edessä lepääviä julkkisten käden- ja jalanjälkiä nimmareilla höystettyinä. Myös 50-luvun mieleen tuova Disney theater – seinänaapurinamme – oli hauska lippuluukkuineen ja akuankkoineen. Illemmalla suuntasimme hieman bulevardia itään, jossa meno alkoi nopeasti olla etnisempää. Myös klubeja ja tattoo-studioita löytyi riittävästi.

Elämää Wak of Famella

Jo ensimmäinen vuorokausi näytti Hollywoodin ristiriitaisen luonteen. Pienelle alueelle rajoittuva ydin on sinänsä huikean näköinen paikka, mutta loppujen lopuksi myös varsin vaisu. Kun unelmien bulevardilta kävelee muutaman sata metriä Sunset bulevardille, ei reissaaja löydä sieltä juuri pikaruokaloita kummempia kohteita. Länteen päin mentäessä snobeilualue jatkuu, mutta varsinaista nähtävää ei juuri ole. Itään päin köpötellessä katukuvaan puolestaan ilmestyy yhä enemmän kodittomia. Jenkkilän kodittomien meininki on muutenkin hämmentävän silmiinpistävää, sillä monessa paikassa heidän ydinalueensa ovat aivan keskustan liepeillä. Los Angelesin suurin keskittymä on parin korttelin päässä downtownista sijaitseva Skidrow, jolla elelee 5000-6000 koditonta aivan bisnekortteleiden kyljessä. Kavereita on välillä yritetty häätää kaduilta ja laittaa hetkeksi linnaankin, mutta eipä ihminen sillä kotiaan itselleen löydä. Niinpä jampat palaavat aina ”omille” kulmilleen. Heitä näkee myös Hollywoodin sydämessä, mikä on omiaan herättämään ajatuksia ”helvetin rikkaat vs. rutiköyhät” vastakkainasettelusta. Jenkkilän sosiaaliturvasta – tai sen puutteesta – voisi turinoida enemmänkin, mutta palataan asiaan vasta myöhemmin.

Hollywoodia itään päin käppäillessa meininki muuttuu. Sama pätee oikeastaan koko Losiin. Lännessä ja pohjoisessa on vauraampaa jengiä. Hetkinen… eikös tuo ole aika globaali stoori?

Tiistaibileet

 

 Skidrow on LA:n suurin kodittomien keskittymä, mutta heitä näkee niin Hollywoodissa kuin Santa Monicassakin

 

Chinese theater on Hollywoodin kulta-aikojen tuotoksia ja siellä on pidetty myös Oscar-gaaloja. Nykyisin kultaiset ukot jaetaan Dolby theaterissa (entinen Kodak theater).

 

Kiinalaisen teatterin eteen on ikuistettu sateojen starojen puumerkit aina 1920-luvulta lähtien

 

Disney theater

 

Kun suuntaa Hollywoodiin ilman megalomaanisia ennakko-odotuksia, niin reissaaja voi jokatapauksessa saada paljon irti pienelläkin vaivalla – ja rahalla. Toisena päivänä käppäilimme ympäriinsä ja suuntasimme lopulta Hollywood Hillseille. Matkalla naureskelimme turistikierroksille, joille jengi pakkautuu nähdäkseen jonkun leffatähden ökyhuvilan. Virnuilimme myös automaateille, joista saattoi ostaa viiden dollarin hintaan kartan, josta selvisi julkimoiden kotikolot. Hollywood on yhdessä Beverly Hillsin, Bel Airin ja Malibun kanssa yksi paparazzien ja stalkkereiden paratiiseista. Eipä silti, en kiellä etteikö olisi hauskaa törmätä maailmanluokan staroihin kadulla tai nähdä heidän lukaalinsa. Yli-innokkaiden tyrkyttäjien tarjoamissa ”eläintarhakierroksissa” on kuitenkin jotain hyvin vastenmielistä. Suosittelenkin kaikille tähtiä vaanimaan lähteville mielummin pyörän vuokrausta ja kartan ostoa. Silloin hommassa on kuitenkin enemmän ”satuin vahingossa törmäämään” -fiilistä.

 

 Stalkkerin karkkiatuomaatti

 

TV:stä tuttu
Jenkit tykkää varoitella. Kaikesta.

 

Hollywoodin ympäristöstä löytyy myös jotain mitä ei heti arvaisi – maan mainioita vaellusreittejä luonnontilassa oleville kukkuloille. Ehkä ”vaeltaminen” on hieman liikaa sanottu, mutta parin tunnin rinksa Hollywood hillsien puolityhjille rinteille on siisti reissu. Niinpä meidän suuntamme vei Hollywoodin kukkuloille. Jalkapatikassa. Toisella puolella aukeaa maisema Hollywood Hills Westiin, jossa asuu keskimäärin meikäpoikaa varakkaampaa jengiä (ja myös niitä leffastaroja). Muihin suuntiin puolestaan levittäytyy panoraamanäkymä koko Los Angelesiin. Ja voin kertoa, että hitto se on iso mesta! Kaikki tämä rauha, hiljaisuus ja maisema löytyy siis vain parin tunnin jalkapatikassa tehdyltä reissulta. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille mestoille syystä tai toisesta eksyville.


Kävelyreissu Hollywood hillsseille on huippu reissu. Kukkuloiden takaa löytyy ökyhuviloita. Veikkaan että Arska asuu tossa.

 

 
 
 
Kukkuloilta aukeaa panoraama koko Losiin.

 

Illemmalla oli aika riipaista pari olutta ja lähteä oikeastaan ensimmäistä kertaa koko reissulla baariin. Kysessä ei ollutkaan ihan mikä tahansa mesta, vaan Sunset Stripilla majaansa pitävä rokkibaari Whisky a Go Go. Kyseessä on ehkä koko maailman legendaarisin kyseistä genreä edustava keikkapaikka. Whiskyssä ovat uransa seuraavia askeleita ottaneet niin Led Zeppelin, Janis Joplin, Mötley Crue, System of a Down kuin Red Hot Chili Pepperskin. Niin ja onhan tuolla ollut myös the Doors house-bändinä. Kyseessä on kuitenkin arviolta muutaman sata ihmistä vetävä mesta. ”Whisky” on Sunset bulevardin niin sanotun paremman puolen paikka, josta on vuosikymmenten varrella muodostunut eräänlainen ponnahduslauta lukuisille – nykyisin jopa stadionluokan – bändeille. Paikan legendaarisuuskerroin on valtava. Tällä kertaa mestoilla sattui olemaan Panteran basistin, Rex Brownin, synttärit. Rexin itsensä lisäksi lavalla pyöri jengiä ainakin Guns’n’Rosesista ja Whitesnakesta. Joku Kissin (feikki)kaverikin siellä näytti viihtyvän. Ja nyt oli kuitenkin keskiviikko! Muutama bisse, pari viskiä ja jestas mitä bändejä heittikään settiä ilmoille läntisen Hollywoodin pimenevässä illassa! Bändäritoiminnasta voisi kirjoittaa pidemmän kolumnin, mutta tyydyn toteamaan vain, että sitä oli. Ja se oli härskiä. Loisto ilta legendaarisessa paikassa. Googlatkaapa mestan nimi tai tsekatkaa pelkästään Sunset Strip, niin tiedätte mistä puhutaan.

Sunset Sripillä on pakko yrittää näyttää katu-uskottavalta

 

 Viskiä ”Whiskyssä”. Tai bissee, sama se. Mukana myös Rex Brown ja posse.

 

Whisky a Go Go – it’s legendary

 

Seuraavana päivänä ajatettelimme tehdä empiiristä tutkimuksia Losin paikallisliikenteestä ja suuntasimme dösällä Santa Monicaan. Kyseinen kaupunki kuuluu LA:n metropolialueeseen ja on tunnettu övereistä rannoistaan. Kohtuullisen söpö kaupunki ei jättimäisestä beachistään huolimatta oikein sytyttänyt – me kun olimme jo pilalle hemmoteltuja Havaijin rannoista, turkoosista vedestä ja hiljaisesta meinigistä (Honolulua lukuunottamatta). Oli toki siistiä istuskella kymmeniä metrejä leveällä ja useita kilometrejä pitkällä hiekkarannalla ja katsella merta sekä rantaväylällä ohi rullaavia rullaluistelijoita ja pyöräilijöitä, mutta äkkiseltään en keksi yhtää syytä miksi menisin takaisin Santa Monicaan. Mukava pienehkö kaupunki, joka ei kuitenkaan tarjoa mitään erityistä – ja josta bussimatka takaisin Hollywoodiin kestää ruuhka-aikaan kaksi tuntia, vaikka matkaa on parikymmentä kilometriä. Autokaupungissa asuu neljä miljoonaa jamppaa, joilla on neljä miljoonaa autoa (metropolialueella asuu 18 miljoonaa heeboa, joilla on **tusti liikaa autoja). LA:n julkinen liikenne toimii silloin, kun kyseessä on metrokyyti tai ei-ruuhka-aika. Muulloin en voi suositella.

Santa Monican rantakatua…

 

... ja beachiä.

 

Kaupungissa on aurinkoista suurimman osan vuodesta. Siitä huolimatta vesi on kylmää – ainakin Havaijin jälkeen.

 

Kun viimein saavuimme takaisin kotikulmille, kävin nappaamassa pikaruokaa ja painuimme chillaamaan kämpille. Pikaruoka on jenkeissa – varsinkin mantereella – hyvin edullista, joten budjettimatkaaja vetää subia ja purilaista silloin kun ei jaksa kokkailla. Illan ihmettelimme vielä Hollywood bulevardin tarjontaa ja ihmisiä. Bongasimme myös auton seuraaville päiville. Oli aika lähteä taas roadtripille.
Pakollinen turistikuva Walk of Famella. Sitten Ankka ja Simba messiin ja baanalle!



-Pee & Äs

Ps. päivän teemabiisinä olkoon System of a Down – Lost in Hollywood

Jaa

Pyydä kaverit tsekkaamaan tämä touhu