Salt Pond Beach Park, 28.6.2013

On ilta leirintäalueella, Salt Pondin county parkissa, johon olemme saapuneet muutama tunti sitten. Yöotukset huutavat puissa ja meri pauhaa vieressä. Auringon laskun aikaan puussa kiekunut kukko on sentään hiljennyt. Lasissani kuplii turhan lämpimäksi päässyt Mai Tai, Havaijin perinnejuoma, jonka mausta olen löytävinäni hunajaa ja rommia. On ensimmäinen ilta luonnonhelmassa.

Havaijin valloituksemme alkoi lennolla Helsingistä Lontooseen. Siellä poikkesimme oluilla juuri sulkeutumassa olevassa pubissa (hemmetin britit – örveltää ulkomailla, mutta pääkaupungissa ei löydä ruokaa ja juomaa yhdentoista jälkeen illalla) ja söimme eksoottiset McDonaldsin purilaiset rotvallin reunalla isoa Penaa katsellen. Aamulla matka jatkui kohti Yhdysvaltoja ja Enkelten kaupunkia. Yhdentoista tunnin lennon jälkeen totesimme, että britin perkeleet olivat hävittäneet matkatavaramme. Kiirehdimme kuuden tunnin jatkolennolle kohti määränpäätämme Kauain saarta, joten emme jääneet liikaa murehtimaan kamojen puutetta. Olihan meillä vaatteet päällä ja pikkurepuissa pari kirjaa. Hieman tosin ehdin tuntea pelon väristyksiä riippumattoni puolesta.

 

 Hetki ennen lahtoa

 

Vietimme illan Lontoossa. Seuraavana aamuna oli aika vaihtaa mannerta.

Perillä saimme kuulla, että kamoillamme oli uhkapeliongelma – ne olivat matkalla Vegasiin, mutta jytyyttäisivät sieltä Honolulun kautta majapaikkaamme hävittyään kaiken ruletissa. Todennäköisesti siis seuravana päivänä. Kentällä meitä vastassa oli Ally, jonka kämppikseltä Tamaralta olimme buukanneet neljän yön majoituksen Kapaan kaupungista saaren itäpuolelta. Kämppä osoittautui mainioksi. Meillä oli oma huone omalla patiolla ja sisäänkäynnillä. Muut tilat jaoimme Tamaran, Allyn ja sekarotuisen 5-vuotiaan karvaturri Quinnin kanssa.

 

 Ensimmäisten paivien majapaikka oli kodikas huone omalla patiolla paikallisten hoivissa

 

Kapaa oli hyvä valinta ensimmäisille päiville. Pikkukaupunki on vanhojen farmareiden, hipinretkujen ja matkalaukkuturistien sopusointuinen sekamelska, ja sen biitsit tarjosivat oivallisia palmuja riippumatoille. Tunnelma oli rento eikä rannoilla – niiden erinomaisuudesta huolimatta – näkynyt juuri ketään. Lisäksi bongasimme lähitienoilta yhden Havaijinhylkeen chillaamassa rantakivillä. Kyseinen pötkylä on äärimmäisen uhanalainen – niitä on noin 1200 jäljellä ja ainoastaan satakunta veijaria on tavattu pääsaarten lähettyvillä. Loput lymyilevät jossain asumattomien saarten rannoilla satojen kilometrien päässä. Mittakaavasta huolimatta näiden kavereiden selviytymistä uhkaavat samat ongelmat kuin Saimaannorppia siellä härmässä – kalaverkot. Onneksi populaatio on kasvanut noin 400 yksilöstä nykyiseen, joten toivoa on. Seelannista alkanut hyljefanitukseni kasvoi kyseisen viiksiniekan myötä entisestään.

 

 Kauain saari on taynna lintuja, palataan niihin viela myohemmin…

 

 Havaijinhyljepotkyla (Monk Seal)

 

Kapaassa nautimme olostamme, riippumatoista ja hoidimme hiukan lähiaikojen järjestelyjä. Huomasimme myös kuinka unelias saari Kauai todella on. Pahimman sesongin kynnykselläkin meno on leppoisaa ja rannoilla ei pahemmin näy ihmisiä. Himpun verran alle kymmenen tuhannen ihmisen kaupunki on kuitenkin väkiluvultaan saaren suuriin. Kokonasuudessaan Kauailla asustelee vajaa 70000 alohan kyllästämää jamppaa. Se on vähän, kun ottaa huomioon, että koko Havaijilla ihmisiä on vajaa 1,4 miljoonaa. Nippelitietona heitettäköön, että Kauai on Havaijin saarista vanhin. Se poksahti pintaan joskus 6 miljoonaa vuotta sitten ja kohoaa noin 5 kilometriä suoraan merenpohjasta – pinnalle jäävä osuus nousee parhaimmillaan 1,5 kilometriin. Saari oli myös ensimmäinen Havaijin mesta, jonka jokapaikanhöylä, kapteeni James Cook ”löysi” 1778 vuonna. Polynesialaiset tänne ovat jytisseet kanooteillaan joskus 1100-1400 vuotta ennen herra Cookia. Ainoat ikävämmät seikat ensimmäisessä majapaikassamme olivat emäntiemme ajoittainen meluisuus (he joivat käsittämättömiä määriä vodkaa päivittäin, mutta olivat kuitenkin – tai juuri sen vuoksi – erittäin mukavia, ja autovuokraus, joka vakuutuksineen jenkkien itsenäisyyspäiväviikolla osoittautui yllättävän työlääksi.

 

 Kealia beach (noi puut hamaa, oikeesti se oli paljon coolimpi) ja juppihippisurffari.

 

Kapaa oli varsin viihtyisa pikku kaupunki, josta löytyi myös mainioita spotteja riippumatolle.

 

 Kapaan kylanraitin talot olivat ”western-henkisia”

 

Tänään – pitkän taistelun päätteeksi – saimme kuitenkin allemme uuden karhean -95 vuoden Toyota Camryn. Sillä jytyytimme Lihueen hoitamaan juoksevia asioita kuten pakollisia ostoksia campingia varten ja leirintäaluelupia. Havaijilla on – lähinnä asumisen kalleudesta johtuen – paljon kodittomia. Jotta kyseiset heebot eivät täyttäisi leirintäalueita, niin kaikilla pitää olla etukäteen hankitut luvat sinne.
Lihuesta painelimme Hanapepeen etelärannikolle. Kyseinen pikkukaupunki herää aina perjantaisin eloon, kun paikalliset taiteilijanretkut, musikantit ja sapuskanvääntäjät kerääntyvät ainoalle pääkadulle esittelemään teoksiaan ja tarjoamaan viihdettä sekä mättöä. Höpöttelimme muutamille taiteilijoille niitä näitä (teokset olivat pääosin jäätävän hienoja, mm. veitsellä maalattuja tauluja) ja chillailimme kylänraitilla.

 

 Hanapepen jokaviikkoiset taide- ja syominkipippalot.

 

Hanapepessa oli menneisyyden meininkiä. Lisäksi kaupunkiin on keraantynyt taiteiljoita ympari mualimaa.

 

Pepestä kruisailimme Salt Pondin leirintäalueelle, sillä nyt oli aika aloittaa camping-elämä. Vedimme teltan pystyyn mestan laitamille aivan ”Salt Pondin” viereen – paikka on saanut nimensä siitä, että sen vieressä kuivatetaan merivettä ja kerätään suolaa perinteisin metodein.

 

 Salt Pondilla oli paikallisia viikonlopun vietossa.

 

Mukava ranta, pauhaava Tyynimeri, leppoisa kanadalaispariskunta ja hulppea tähtitaivas linnunratoineen tarjosivat viihdettä ensimmäiseksi leiri-illaksi. Nyt on aika huitaista Mai Tai naamariin ja käydä kuuntelemaan yön ääniä teltan perukoille. Huomenna matka jatkuu ”Tyynenmeren Grand Canyonille”, Waimean kanjoniin ja sen jälkeen lähdemme valloittamaan saaren pohjoisosia. Seuraavassa osassa siis luvassa luonnonihmeitä, leirielämää ja hieman enemmän tietoa siitä, missä sitä nyt ylipäätään ollaan.

 

Kauai kuittaa tältä erää. Mahalo, a hui hou!

 

– Patse & Simba

Jaa

Pyydä kaverit tsekkaamaan tämä touhu