Honolulu on Havaijin the Kaupunki ja Waikiki on the Ranta. Niihin suuntautunee ylivoimaisesti suurin osa saarille tehtävistä matkoista. Viisi miljoonaa turistia vuodessa pienellä saarella jättää väistämättä jälkensä. Jos Kauailta ei löytynyt yhtään palmua korkeampaa rakennusta, niin Honolulusta ei puolestaan juuri löydy palmua matalampia tönöjä. Kaupunki on korkea ja täynnä hotelleja sekä – tietenkin – turisteja. Vaikka itse cityssä ei asu ”kuin” 380000 jamppaa, niin sen vaikutusalueella jengiä on jo miljoona – se on noin 70 prosenttia koko Havaijin osavaltion populasta.

 

Kauain rauhasta sukelsimme siis suurkaupungin hektisyyteen. Go Airin lentokin oli ennakkopelotteluista huolimatta ajoissa ja ehdimme ihmettelemään itsenäisyyspäivän melskettä, pöhnäisiä ihmisiä ja ilotulituksi Waikikin rantaan. Meininki oli kuitenkin yllättävän rauhallista, sillä ennakko-odotuksissa oli täysin bilefiiliksissä oleva kaupunki. Tokihan se sitä olikin, mutta meno hyytyi nopeasti ilotulitusten jälkeen jo yhdeksän aikoihin. Baareissa olisi varmasti riittänyt vipinää, mutta niitä emme ensimmäisenä päivänä vielä tsekanneet, vaan hengailimme rannassa ja huippusijainnilla varustetussa Polynesia beach club -hostellissamme.

 

Waikikin aluella pyöriminen toi kovasti mieleen Balin Kuta beachin alueen, jossa päivällä näkee kasoittain surffilautoja ja matkalaukkuturisteja, ja jossa taas illalla baareissa ja ravintoloissa istuminen on yleisin ajanviete. Emme diganneet kauheasti Balin Kutasta, emmekä myöskään syttyneet liiemmin Waikikille. Paikka on eittämättä komea, mutta täpötäysi ranta, massiivinen infrastruktuuri ja meno sekä melske on nähty aika nopeasti. Kiva oli kuitenkin poiketa.

 

Kauaista ei löytynyt palmua korkeampia taloja, Honolulusta ei löydy palmua matalampia tönöjä. Waikikin ranta taas on täynnä auringonpalvojia ja surffareita

 

Ilta hämärtyy Waikikin rannassa Honolulussa

 

Seuraavina päivinä päätimme olla turisteja. Ensimmäseksi painelimme kunnostuksen alla olleeseen eläintarhaan tsekkailemaan orankeja ja muita mötkylöitä. Paikka osoittautui yllättävän hyväksi, eikä Sinilläkään ollut valittamista otusten olosuhteista. Remppaan ja otuksiin on selvästi panostettu.

 

Kalakaverit, Zeepra ja Giraffi

 

Turtlesit

 

Illalla tsekkailimme taas hieman kotitienoita eli Waikikia. Auringonlaskut kyseiseltä rannalta ovat kieltämättä makeita. Poikkesimme myös katsastamassa pari kuppilaa ja ihmettelimme merkkiliikkeiden vieressä pötköttäviä kodittomia. Kodittomien määrä on luonnollisesti silmiinpistävämpää isossa kaupungissa. Honolulussa elelee kaduilla noin 5500 koditonta, jotka vaikuttavat kuitenkin hyvin harmittomilta – jopa sympaattisilta. Mieleen jäi etupäässä eräs setä, joka nukkui punavalkoisen pehmokoiran kanssa. Pohdiskelimme, oliko pluto peruja menneestä elämästä, jossa kaverilla oli vielä koti, vai oliko se kenties lahja joltakin ohikulkijalta. Mene ja tiedä, joka tapauksessa otus vaikutti olevan tärkeä kumppani sedälle. Huomasimme myös, miten porukka piti yhtä. Monet kerääntyivät nukkumaan samaan kulmaukseen tai kadunreunaan. Olemme reissuillamme havainneet näitä piirteitä muuallakin, samoin kuin sen, että kulkurit asettuvat usein valaistuille ja ” turvallisille” paikoille kuten poliisiasemien viereen. Joukossa on tottakai narkkareita, mutta todennäkösesti aika vähän. Kulkurijengi on täällä hyvin erilaista kuin mantereen puolen suurkaupungeissa.

 

Honolulun ranta on komea auringonlaskun aikaan

 

Kaupungista löytyy kuppiloita, täällä tarjoilijat heittävät tiki-talkia

 

Kodittomia on Honolulussa paljon, mutta he ovat enimmäkseen harmittomia

 

Pakollisena turistikohteena oli tietenkin myös läheinen sotanäyttämö, Peal Harbor. Tarinahan sai alkunsa, kun 7. joulukuuta vuonna 1941 punaisen auringon alta syöksyneet japsihävittäjät, sotalaivat ja sukellusveneet yllättivät Yhdysvaltojen suurimman Tyynenmeren tukikohdan niin sanotusti housut nilkoissa. Itseasiassa jenkit olivat havainneet hävittäjien lähestymisen, mutta luulivat niitä omiksi, vaikka laivue saapuikin lännestä eikä mantereen suunnalta. 7.55 alkanut hyökkäys kesti kaksi tuntia ja hävitys oli varsin totaalinen. Jotain kertoo sekin, että amerikkalaisilta meni 15 minuuttia ennen kuin yhtään ilmatorjunta-ammusta saatiin taivaalle. Se on tuollaisessa tilanteessa järkyttävän pitkä aika. Tapahtumien symboliksi on noussut taistelualus Arizona, joka upposi yhdeksässä minuutissa ja vei syvyyksiin toista tuhatta keski-iältään 19-vuotiasta miehenalkua. Helmisatama oli oikeasti kiinnostava paikka, joka kertoi brutaalin tarinan siitä, miten jenkit ajautuivat mukaan Toiseen maailmasotaan. Se myös sai pohtimaan, kuinka paljon vaikutusta kyseisellä hyökkäyksellä oli siihen, että Japanin Hiroshima ja Nagasaki saivat -45 vuonna megapommit niskaansa. Pearl Harborissa toimii muuten edelleen Tyynenmeren tukikohta. Paikka ansaitsi kiitosta myös siitä, että siellä pystyi vierailemaan ilmaiseksi. Laiva- ja lentomuseo olivat maksullisia, mutta suurimman osan pystyi näkemään bussikyydin hinnalla.

 

Pearl Harbor ja USS Arizonan ankkuri sekä sukellusvene USS Bowfin, joka otettiin käyttöön täsmälleen vuosi Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen.

 

Arizonan muistomerkille pääsee ilmaiseksi paattikyydillä

 

Pitkänmatkan pötkylöitä ja japanilaisten itsemurha-torpedo. Sisällä oli paikat tuhovälineen ohjaukseen.

 

Alunperin suunnitelmanamme oli kierrellä Oahun saarta bussilla, sillä saaren theBus toimii kohtuullisesti ja kuljettaa ihmisiä hyvään hintaan. Bongasimme kuitenkin 60 euron hotellihuoneen Waikikista ja päätimme luksustella muutaman yön tehden samalla pikkureissuja lähialuille.

 

Kapusimme Honolulun vierellä kohoavan kraaterin, Diamond Headin, reunalle pällistelemään kaupunkia lintuperspektiivistä, tsekkailimme Hulaa ja poikkesimme snorklaamassa ylihintaisella mutta siistillä Hanauma Baylla, jossa on ensisestä kraaterista koostuvassa merenlahdessa suurehko koralliriutta. Hulasta muuten sen verran, että se on alunperin ollut tanssia jumalille, mutta ilmeisesti mukana on ollut alusta saakka myös viihdeaspekti. Pirulliset lähetyssaarnaajat saivat tanssin julkisen esittämisen kiellettyä 1830-luvulla, mutta onneksi hallitseva kuningas tuli 50 vuotta myöhemmin järkiinsä ja totesi Hulan olevan havaijilaisten sydämen sykettä, ja se pitää sallia! Kunnon kookospähkinäbikineitä ja kaislahameita ei vielä näkynyt, mutta sen sijaan bongasimme rennon letkeää soitantaa ja tanssia niin vanhemien tyttösten (ja poikienkin) kuin nuorempienkin osalta. Nuorin hulaaja taisi olla 5-vuotias hyvin iloinen tyttö.

 

Honolulu Diamond Hediltä. Paikan nimi tulee muuten siitä, että brittiläiset merimiehet luulivat paikalta löytämäänsä kristallia timanteiksi.

Hulaajia.

Simba Hanauma Baylla ja pakollinen Waikikin rantaposetus

Oahun saari oli kiva tsekata, mutta viiden päivän etelärannikolla pyörimisen jälkeen oli hauska hypätä taas koneeseen ja suunnata kohti Havaijin suurinta saarta, Big Islandia, joka myös Hawaii-nimellä tunnetaan. Oahulla olisi toki ollut vielä paljon käymisen arvoisia – ja jopa rauhallisia – paikkoja, mutta saari ja Honolulun kaupunki ovat silti Havaijin keskuksia, jossa väenpaljoudelta ei voine välttyä. Nyt olemme Kailua-Konassa, 11000 ihmisen kaupungissa, rauhan ja vulkaanisten rantojen ympäröimänä. Tavoitteena on löytää auto vielä tänään ja lähteä roadtrippailemaan.

Hit the Road! Palataan taas.

 

-Aloha, Paavali ja Simbanssi

Jaa

Pyydä kaverit tsekkaamaan tämä touhu