Maailman suurimman muslimimaan, Indonesian, pohjoisimman saaren, Sumatran, pohjoisosissa sijaitsee supertulivuori. Supertulivuoret ovat romahtaneita kraatereita ja ne voivat olla tuhansien neliökilometrien laajuisia. Maailman tunnetuin tämän tyyppinen tulivuori lienee Yellowstone Yhdysvalloissa. Indonesiassa sijaitseva Toba on niin ikään maailman tunnetuimpia supertulivuoria. Toba syntyi yli 70 000 vuotta sitten tapahtuneen valtavan purkauksen seurauksena.

Supertulivuoria ei ole purkautunut aikoihin. Sanotaan että uusi purkaus voisi aiheuttaa ydintalven ja laskea laskea maapallon lämpötilaa vuosikausiksi. Toban edellisen purkauksen seurauksena tuhkaa satoi koko Sumatran alueelle kymmenien metrien kerros ja ihmisrotu kävi sukupuuton partaalla. Supertulivuorten alueet ovat yleensä todella kauniita, joten niinpä meidän seuraava etappimme oli tämä valtaisa, 900 metriä meren pinnasta sijaitseva, kraaterijärvi.

Pattijoen kulttuurikierroksen jälkeen lensimme Simban ja Juitun kanssa Bangkokista Medanin miljoonakaupunkiin Sumatralle. Medania en voi suositella kenellekään muuta kuin pakollisena välietappina. Vajaan kahden miljoonan ihmisen kaupunki oli likaisin ja rumin paikka, missä olen koskaan yöni viettänyt. Vietimme siellä yhden yön purkutuomion ansaitsevassa guest housessa väistellen katosta putoavia vesipisaroita ja tappaen torakoita.

 Kohti Indonesiaa.

 

 Medanin suurin moskeija ja melkein vesitiivis katto.

 

Seuraavana aamuna minibussi vei meidät neljän tunnin matkan päähän Toba-järvelle. Matka taittui indonesialaista tööttö-kulttuuria ja kaoottista liikennettä ihmetellessä. Juitu kertoo tööttäämisestä enemmän toisessa blogissa, mutta sen verran voin valottaa, että torvea käytetään tauotta ja ilmaisemaan kaikkea mahdollista. Toban jylhillä rinteillä Parapatin kaupungin liepeillä meitä tervehti tien varrella hengaillut apinalauma. Parapatin kaupungista otimme heti lounaan jälkeen lautan Samosirin saarelle, keskelle Toba-järveä.

 Toban tervetuliaiskomitea.

 

Toba-järvi on meille suomalaisille tuttu etenkin Madventuresin ensimmäisen tuotantokauden ansiosta. Rikun ja Tunnan vaikutus alueen turismiin näkyy järven seuduilla selvästi. Täkäläiset majapaikkojen pitäjät muistavat pojat yhä ja jaksavat kysellä suomalaisilta travellereilta ahkerasti, että ”mitä kuuluu” – selvällä suomen kielellä siis. Toba-järven alue on siitä harvinaisuus Indomaassa, että sen asukkaat, Batakit, ovat lähes kaikki kristittyjä. Batakit ovat asustelleet Toban alueella vuosisatoja, ehkä jopa tuhansia. Heimon ominaispiirteisiin kuuluu pyyteetön ystävällisyys – Batak-heimon edustajat olivat koko reissun ystävällisintä ja iloisinta porukkaa.

 Täkäläiset koululaiset halusivat haastatella meitä treenatakseen englannin taitojaan.

 

Toba on viimeisen vuosikymmenen kärsinyt turistien kaikkoamisesta, joka johtuu pääasiassa Indonesian talouden heikkenemisestä. Samosirin saarella sijaitseva Tuktukin kylä on täynnä majapaikkoja, joista suurin osa oli tyhjillään. Tosin olimme liikkeellä low seasonilla. Tarina kertoo, että Batakin kylpivat rahassa 1990-luvulla, mutta ovat nykyisin onnellisia nähdessään harvoja turisteja saarellaan. Siltä asia myös vaikutti. Ensimmäisiksi päiviksi majoituimme älyttömän mukavan isäntäperheen Batak-taloihin Merlyn guest houseen. Pari päivää vierähti riippumatossa vuoria katsellessa ja järvessä polskutellessa. Illat puolestaan kuluivat majapaikan ravintolassa Kun-nimistä koiranpentua rapsutellessa ja isäntämme Rion soitellessa kitarallaan kaikkea aina Batak-lauluista Pink Floydiin. Seuraa meille pitivät myös majapaikassamme asustelevat hollantilaiset ja espanjalainen tyttö. Lisäksi saimme nauttia Buddyn, saaren virallisen kaverikoiran, seurasta. Se nimittäin hengaili kanssamme kolme ensimmäistä päivää seuraten meitä kaikkialle.

 Sini mattoilee. Taustalla Batak-taloja.

 

Tuktukin virallinen kaverikoira, Buddy sekä Kun ja meitsi.

 

 Koira ja kissa-leikki ja Tuktukin kylän raitti.

 

 Rio musisoi Merlyn guest housessa.

Parin päivän jälkeen päätimme muuttaa Tuktukin toiselle puolelle reilun kilometrin päähän parempien maisemien perässä. Reggae guest housen Matiaaksi esittäytynyt nuori batak kertoi Madventuresin poikien majoittuneen samassa paikassa vuonna 2002. Matias oli kunnostautunut suomen klielen opettelussa, sillä hänen indonesialainen velipoikansa asustelee Turunssa ja työskentelee Viking linella. Iltaisin uudessa näköalaravintolassamme soi muun muassa Zen Cafe. Hämmentävää.

 Mr. J. Reggaen näköalaravintolassa.

 

Simba ja Toba.

 

Viljelmien takana kohoava vuorijono jatkuu kymmeniä kilometrejä todellä jyrkkänä.

Neljäntenä päivänä päätimme lähteä kiipeämään läheisille vuorille, sillä halusimme nähdä jylhän supertulivuoren ympäristön lintuperspektiivistä. Meille kuitenkin sanottiin, että edellisen illan valtavasta ukkosmyrskystä johtuen polku on melko hasardi, joten päätimme patikoinnin sijaan ottaa prätkät alle ja lähteä ajamaan ympäri sadan kilometrin pituista Samosorin saarta. Idea osoittautui loistavaksi. Aamupäivän ajelimme rantaa pitkin kulkevaa mäkistä tietä ja ihastelimme maisemia. Välillä pysähdyimme tien varteen ja kiipesimme viereiselle kukkulalle, jossa laidunsi muutama lehmä ja vesipuhveli. Maisemat olivat mahtavia ja aurinko lämmitti kehoa ja mieltä.

 Paussilla.

 

Kukkuloita ja kylää. Tässä vaiheessa tie oli vielä mainio.

 

Muutaman tunnin ajelun ja pysähdysten jälkeen olimme Samosirin toisella puolella. Päätimme suunnata saaren poikki kulkevalle vuoristotielle, joka veisi meidät kukkuloilla oleville järville ja lopulta takaisin Tuktukiin. Tie huononi heti, mutta ajelu vuoristotiella oli mukavaa, vaikkakin vaati tarkkaavaisuutta. Päällyste oli tehty ehkä kymmenen vuotta sitten ja siitä oli jäljellä noin neljännes. Ylhäällä löysimme itsemme pieneltä järveltä, jonka rannassa täkäläiset pesivät pyykkiä ja vesipuhvelit piehtaroivat vedessä. Pohdimme hetken takaisin paluuta, mutta päätimme jatkaa saaren poikki kulkevaa pikkutietä takaisin omalle puolellemme. Sää oli vielä mukava ja pimeän tuloonkin viitisen tuntia aikaa. Seuraava puolituntinen kului vielä kivikkoisella, mutta kohtuullisen ajokuntoisella tiellä. Siitä alkoivat vastoinkäymiset.

 Samosirin toisella puolella.

 

Tie huononi huononemistaan, emmekä tienneet yhtään kuinka pitkällä olimme. Majapaikasta saamamme kartan mukaan puoliväli oli jo ohitettu, mutta maisemat eivät viitanneet siihen. Sitten taivas alkoi tummeta ja silmänräpäyksessä ilma viileni.

Sade alkoi hitaasti, mutta jo parin minuutin kuluttua taivas repesi totaalisesti. Pysähdyimme kukkuloilla ensimmäiseen vastaan tulleeseen kylään ja kysyimme täkäläiseltä perheeltä voisimmeko odotella tovin sateen taukoamista heidän katoksessaan. Batakit ovat ystävällisiä ihmisiä, joten he antoivat meidän istuskella majansa ulkokatoksessa. Kolme länsimaista matkailijaa olivat pikku kylässä nähtävyys, joten hetken kuluttua kaikki lähitalojen lapset olivat kanssamme samassa katoksessa. Englantia ei juuri puhuttu, mutta vaihdoimme hymyjä ja saimme erään tytön kanssa selvitettyä olevamme Suomesta. Kahviakin meille tarjottiin, muttemme kehdanneet ottaa sitä vastaan – sateensuoja oli enemmän kuin tarpeeksi.

Sade yllätti. Tässäkin vaiheessa tie oli vielä ok.

 

 Suojassa. Muksut seurasivat sadetaukoamme.

 

Puolisen tuntia katoksessa hengailtuamme totesimme, ettei sade luultavasti lakkaa moneen tuntiin. Päätimme jatkaa matkaa, mutta halusimme kiittää hetkellista isäntäperhettämme jollakin eleellä. Ikäväksemme meillä ei ollut mukana mitään järkevää annettavaa. Olin jo aiemmin Laosissa Ban Phapon kylässä täkäläisten kanssa hengaillessamme pohtinut, että aina pitäisi olla mukana jokin pieni lahja, kuten esimerkiksi postikortteja tai valokuvia Suomesta. Niitä ei ollut silloin, eikä ollut nytkään, mutta päätimme antaa mukanamme olleen kartan – josta lapset olivat kovin kiinnostuneita ja joka oli meille osoittautunut lähes käyttökelvottomaksi – ja pari lompakoissamme ollutta suomalaista kolikkoa. Rahan antaminen tuntuu yleensä tökeröltä, mutta tällä kertaa antamamme euro ja kymmensenttinen olivat perheelle puhtaasti muisto kolmesta hölmöstä sateessa ajelleesta suomalaisesta.

Kiitimme ja jatkoimme matkaa. Englantia hieman puhunut tyttö kertoi, että Tuktukiin oli vuorten yli parikymmentä kilometriä, joten ajattelin meidän olevan perillä vajaassa tunnissa. Alkumatka taittui vielä mukavaa tietä pitkin ja keskinopeus pysyi kolmenkympin tienoilla. Totesin Sinille, että ”onneksi tie on varsin hyvä”. Heti sen sanottuani – seuraavan mutkan jälkeen – tie muuttui täysin. Tie – jos sitä siksi voi kutsua – oli pelkkää nyrkin kokoista kivikkoa ja valtavaa kuoppaa sekä sateen synnyttämiä valtavia lätäköitä, joista ei voinut kuin arvata kuinka syviä ne milloinkin olivat. Keskinopeutemme putosi saman tien kymmenen-kahdenkymmenen kilometrin tienoille ja ajaminen oli harvinaisen ikävään. Suurten kivien ja lätäköiden väistely ja pienemmän kivikon päällä ajelu aiheutti jatkuvat tärinän, joka alkoi tuntua ikävältä. Seuraava ongelma tuli vajaan kymmenen kilometrin jälkeen. Risteys. Sellaista ei ollut kartassa, jonka olimme jättäneet kylään, joten päätimme seurata vasemmalle kaartuvaa suuremman näköistä tietä. Noin viiden kilometrin  päässä eteen tuli toinen risteys. Muistelimme, että niillä tienoilla pitikin olla risteys, jonka vasen haara veisi meidät kyläämme ja oikea haara toiseen läheiseen kylään. Niinpä jatkoimme vasemmalle.

 Tie alkoi pikku hiljaa hävitä näkyvistä. Tosin tääsä vaiheessa se on vielä hyvä – huonoimmista paikoista ei valitettavasti ole dokumentaariota.

 

Olimme ajaneet reilun tunnin verran vuoristokylästä, jossa pidimme tovin sadetta. Tie oli jo hyvä tovi sitten muuttunut todella vaikeakulkuiseksi poluksi, joten pysähdyimme pohtimaan vaihtoehtoja. Olimme keskellä viidakkoa. Eksyneinä. Oman pyöräni bensamittari alkoi olla uhkaavan alhaalla. Onneksi sade oli sentään lakannut, joten ajaminen oli siedettävää ja pimeän tuloon oli vielä kolmisen tuntia aikaa. Päättelimme että tie, jota ajoimme ei vaikuttanut hyvältä vaihtoehdolta – se kaartoi koko ajan vasemmalle kohti saaren keskiosia. Niinpä käännyimme takaisin ja päätimme kokeilla edellisen risteyksen toista haaraa, joka lähti selvemmin alaspäin järven suuntaan.  Noin vartin päästä olimme takaisin risteyksessä ja suuntasimme alaspäin. Helpotus oli suuri kun saimme Toba-järven näköpiiriime alas päin viettävältä tieltä. Helpotus oli kuitenkin lyhyt.

Vain hetken alaspäin ajeltuamme törmäsimme tien sulkevaan aitaan. Hetken neuvonpidon jälkeen totesimme, että aita oli tiellä vain puhveleiden vuoksi ja että tien täytyi viedä alas järven rantaan. Niinpä nostimme Juitun kanssa aidan porttina olleet seipäät sivuun yksi kerrallaan, laskettelimme skootterit toiselle puolelle ja suljimme aidan uudelleen muutamien puhveleiden seuratessa lähitienoilla touhujamme. Matka jatkui seuraavan mutkan taakse. Edessä oli toinen aita ja sen edessä seisoi kolme puhvelia sarvet ojossa meitä mulkoillen. Tuijotimme hetken valtavan kokoisia otuksia kunnes tajusimme kääntyä ympäri – elukoilla on tapana pitää soraan silmiin tuijottavia sankareita vihollisina, joita laiskaikin otus saattaa päätyä tökkäämään sarvillaan. Olin lähes varma, etta tie veisi meidät alas rantaan, mutta elukat eivät suostuneet väistämään, jolloin aidan avaaminen oli mahdotonta. Onneksi hieman edessä päin kukkulan päällä oleva batak-herra oli huomannut ahdinkomme ja lähti kävelemään meitä kohti. Hän avasi portin ja otukset poistuivat sen toiselle puolelle rauhallisesti. Muutamia sanoja englantia puhunut setä sai selitettyä, että tie loppui kukkulalla olevalle majalle, mutta sieltä olisi parinkymmenen minuutin kävely alas lähimpään kylään. Mopoilla sinne ei kuitenkaan ollut asiaa. Hän totesi myös, että polku jota olimme hetki sitten ajaneet veisi meidät kyllä Tuktukiin, mutta matkaan kuluisi viitisen tuntia. Sen sijaan voisimme kuitenkin palata ensimmäiseen – tunti sitten – kohtaamamme risteykseen ja suunnata alas järvelle toiseen kylään. Matkaa Tuktukiin olisi tätä reittiä parisen tuntia, joten ehtisimme ennen pimeää majapaikkaamme.

 Tällaisia kavereita seisoskeli useampaan kertaan keskellä tietä meitä ilkeästi mulkoillen.

 

Tilanne alkoi vaikuttaa pikku hiljaa toiveikkaalta. Tosin meillä oli yhä kaksi ongelmaa. Toinen oli bensa, joka alkoi omassa kulkupelissäni olemaan aivan lopussa. Toinen oli puolestaan Sinin leikattu polvi, joka oli alkanut kipeytyä jatkuvan tärinän seurauksena, niin että kyydissä istuminen – saati sitten kävely – alkoivat olla erittäin tuskallista. Kiva muru kun tulit – vein sinut eksymään Sumatran sademetsiin vesipuhveleiden armoille! Pähkäilimme hetke, josko lähtisimme kapuamaan alas kylään menovettä hakemaan. Tulimme kuitenkin toiveikkaasti siihen tulokseen, että bensa riittäisi vajaan kymmene kilometrin matkalle, jonka jälkeen voisin tarvittaessa lasketella mäkeä alas – tai jopa ostaa lisää, jos jostain pikku kylästä sattuisi löytymään.

Matka jatkui takaisin päin. Muutaman kilometrin päässä edessä oli vielä yksi ongelma. Keskellä tietä seisoi neljä vesipuhvelia, jotka mulkoilivat meitä tavalliseen tapaansa, eivätkä näyttäneet halukkailta väistämään. Palasimme hieman taakse päin hetkeksi ja viiden minuutin kuluttua puhvelit olivat ryhmittyneet tien laitaan, jolloin huristelimme niiden ohitse. Saavutimme viimein tien haaran, jonka olimme ohittaneet ehkä kolmisen tuntia aiemmin, koska alaspäin lähtevä polku ei ollut näyttänyt lupaavalta. Nyt se kuitenkin näytti ja puolen tunnin kuluttua saavuimme ensimmäiseen kylään. Petroolia ei kuitenkaan ollut vieläkään tarjolla. Viimein, noin kymmenen minuuttia kylästä eteenpäin saimme näköpiiriimme asfaltoidun vuoristotien ja fiilis oli loistava. Seuraavasta kylästä löytyi myös bensaa ja niinpä lähdimme ajelemaan huikean kaunista tietä alaspäin. Asfalttitie tuntui mahtavalta neljän tunnin lätäköissä ja kivikoissa pomppimisen jälkeen. Saavuimme majapaikkaamme sopivasti ennen pimeän laskeutumista. Seikkailu oli onnellisesti ohitse ja oli kylmän Bintangin aika. Varoituksen sana kaikille Indonesiaan aikoville – varokaa oikoteitä!

Löysimme viimein pois viidakosta.

 

Seuraava päivä kului taas mukavasti vuoria ihastellessa riippumatosta käsin. Hyödynsimme myös rantaan rakennettua ponnahduslautaa ja rengasliaania. Tobassa polskuttelu on mainiota.

Lepäilyä ja vesileikkejä.

 

Alkeellinen ponnahduslauta ja perusmeininkiä matossa.

 

 Musisointia Reggaessa.

 

Viimeisiksi pariksi päiväksi päätimme vielä vaihtaa majapaikkaa. Vajaan kilometrin päässä oli todella edullinen ja hiljainen resortti, Samosir gottages, jonka rannassa kelpasi köllötellä ja hyppiä ponnulta yhteen maailman syvimmistä järvistä. Toban syvimmät kohdat ovat virallisesti noin 450 metrin luokkaa, mutta kuulimme että sveitsiläinen tutkimusryhmä olisi tänä vuonna löytänyt järvestä yli 900 metrin syvänteen. Mene ja tiedä. Vuorelle kapuamisen jouduimme kuitenkin jättämään väliin, sillä ukkosmyrskyt pimensivät taivaan joka iltapaivä neljän aikoihin ja niin ollen polku olisi jatkuvasti ollut hieman vaarallinen. Lisäksi Sinin polvi vaati hieman toipumista, vaikka alkoikin olla jo hyvässä kunnossa.

Samosir cottages.

 

 Wannabe-Tarzan.

 

Tobasta jäi päällimmäisenä mieleen älyttämän mukavat Batak-heimon ihmiset ja mahtavat maisemat sekä massiiviset ukkosmyrskyt – ja vielä lisäksi eräs sormia mutustellut koiranpentu. Simba sai ottaa osaa myös batakien järjestämään perinteiseen soitantaan ja tansseihin. Reilun viikon  jälkeen hyppäsimme pois saarelta vievään paattiin ja suuntasimme Parapatista takaisin kohti Medania. Pakollisen yöpymisen jälkeen skippasimme aamiaisen, sillä 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva ravintola olikin aasialaiseen tapaan kiinni aamulla. Suuntasimme täyteen ahdetulla tuktukilla kaupungin melko kaamealle lentokentälle – se oli samaa luokkaa Pirkkalan kakkosterminaalin kanssa, mutta likaisempi. Pisteet nousivat kuitenkin eräästä passintarkastaja sedästä, joka pyyteli Siniä tulemaan pian uudelle visiitille.

 Alkuillasta myrskysi lähes päivittäin.

 

 Batakien juomalaulu.

 

 Simba messissä jorailuissa. Lopulta matka jatkui taas…

 

Niin jätimme taaksemme Sumatran ja Airasia vei meidät Kuala Lumpurin kautta Indonesian turismin keskukseen ja maailman tunnetuimmalle surffausrannalle, Balin Kuta beachille.

-Pate

Jaa

Pyydä kaverit tsekkaamaan tämä touhu