Huhhuh! Nyt on takana sen verran rankka vuorokausi, etta pitanee sivuuttaa toistaiseksi Vientiane ja Vang Vieng ja keskittya viimeiseen kuuteentoista tuntiin.

Tarina alkoi eilen illalla. Istuin guest housemme parvekkeella kuuntelemassa musiikkia ja nauttimassa yhta Beerlaota savukkeen kera, kun huoneeseemme ilmestyi mies. Han katseli hetken ymparilleen ja tuli luokseni parvekkeelle. Olin hiukan hamillani ja aloin kysella oliko kaveri hukannut jotain. Ei ollut. Han esitteli itsensa poliisiksi ja samalla miehen partneri tuli myos sisaan huoneeseen, jossa asuimme Juitun kanssa. Tokkasin puoliunessa musiikkia kuunnellutta Juitua ja totesin, etta huoneemme ratsataan. Emme olleet tilanteesta millaan tavalla kuumottuneita, silla ainoat nauttimamme ja omistamamme paihteet edustivat laillisia nautintoaineita.

Kyselin kavereilta viela paperit ja esittelin heille tavaroitani ja jopa tuhkakuppiamme, josta heput etsivat laittomuuksia. Sellaisia ei loytynyt. Myos passit ojensimme heille tunnollisesti ja saimmekin ne kohta takaisin – hetkeksi. Toinen miehista oli nimittain ”loytanyt” kaksi poltettua marihuanasatkaa parvekkeeltamme. Mahdollisuuksia oli kaksi. Joko satkat olivat edellisten asukkaiden tai – todennakoisemmin – jepet olivat tuoneet ne mukanaan lavastaakseen meidat. ”Loydon” jalkeen tyypit alkoivat kivenkovaa vaittaa, etta he olivat nahneet minun polttelevan parvekkeella. Totta, olin polttanut tupakkaa. Juitun he jattivat onneksi rauhaan, mutta meikalaista he eivat uskoneet tai luultavimmin halunneet uskoa. He vaativat minua mukaan poliisiasemalle selvittamaan tilannetta. Tassa vaiheessa aloin olla melko kuumottunut, silla vaikka tiesin syyttomyytemme, olin kuullut tarinoita Aasian vankiloihin paatyneista lankkareista. Tosin useimmiten kyseessa on pelkka rahastusoperaatio ja vankila tarkoittaa pelkkaa uhkailua suurempien ”sakkojen” toivossa.

Kiistimme Juitun kanssa tietenkin kaiken, mutta ainoa vaihtoehto oli silti lahtea asemalle. Juitu lahti supportiksi ja pian huomasin istuvani kuulusteltavana. Kuulustelija toisteli samoja mantroja kerta toisensa jalkeen.

”Olemme nahneet sinun kayttavan huumeita. Kerro mista ostit ne, niin saat passisi ja paasette lahtemaan.”

Ostamisen kertominen olisi luonnollisesti ollut tunnustus, joten toistelin miehelle, etten tieda mitaan kamoista, enka kayta sellaisia. Keskustelusta ei tullut mitaan, silla poliisi ei kuunnellut jarkipuhetta. Lopulta han kyllastyi ja sanoi, etta voimme lahtea, mutta minun pitaa palata asemalle aamulla 8.30, kun paallikko om paikalla. Itse toistelin miehelle rauhallisesti, etten lahde ennen kuin saan passini. Yritimme myos vedota inhimillisyyteen toteamalla miehelle, etta me kaikki tiedamme mista tassa on kyse – lankkareiden kusetuksesta. Ei auttanut. Lopulta mies kaivoi sahkolamauttimen esiin ja alkoi osoitella silla. Paatimme peraantya ulos, jonne jaimme kuitenkin viela istumaan – olin paattanyt selvittaa tilanteen heti. Yritin varovaisesti kysella, olisiko tilannetta mahdollista selvittaa millaan muulla tavalla. Eli rahalla. Se ei kuitenkaan illalla ollut mahdollista. Lopulta poliisi nousi autoon.

Kun syyttomyytemme vakuuttelu ja passin vaatiminen jatkui yha, niin han paatti kaivaa lopulta aseen esiin, jolloin katsoimme parhaaksi poistua paikalta. Kavelimme suoraan lahimpaan sairaalaan, silla halusin valittomasti huumetestiin, jolla voisin todistaa syyttomyyteni seuraavana paivana. Labra oli kuitenkin kiinni eika kukaan puhunut kahta sanaa enempa englantia, joten lahdimme takaisin kampille.

Yosta tuli pitka. Soittelin Sinille ja Sallalle seka Bangkokin lahetyston paivystysnumeroon – se oli lahin Suomen suurlahetysto. Ehdin yon aikana pohtia paassani lapi kaikki mahdolliset skenaariot, jotka minua saattoivat odottaa – rahojen kiskonta, putka, vankilalla uhkailu tai jopa vankila – Kaakkois-Aasian huumelainsaadanto on hyvin tiukka, vaikka huumeiden vetaminen taalla onkin tolkuttoman yleista. Joitankin varoittavia esimerkkeja lojuu kuitenkin ympari Kaakkois-Aasian vankiloita, mutta useimmiten kyse lienee rahastuksesta.

Muutaman tunnin younien jalkeen herasin ja aloin valmistautua henkisesti siihen mita tuleman pitaa. Kavin herattamassa Karin ja Suskun, jotka olivat autuaan tietamattomia siita, mita viereisessa huoneessa oli edellisena iltana tapahtunut. Selostin heille tilanteen ja kohta olimme jo matkalla samaiselle sairaalalle, jolla kavimme jo edellisiltana. Sairaalalla ei tuntunut olevan lainkaan englanninkielista henkilokuntaa, joka vaikeutti asian selittamista, mutta sain jotenkin iskostettua heille, etta halusin virtsakokeeseen. Testi otettiin ja labratulokset luvattiin tunnin kuluttua. Soitin nopeasti Bangkokin lahetystoon, josta ei kuitenkaan ollut mitaan apua. Oikeastaan puhelu lietsoi ennemmin lievaa paniikkia, silla minulle alettiin jo jutella yhteydenottamisesta Saksan lahetystoon ja pohtimaan lakimiesta. Voin kertoa, ettei se ainakaan rauhoittanut fiilista matkalla poliisiasemalle.

Asemalla minut ohjattiin kuulusteluhuoneeseen ja kysyttiin mita eile tapahtui. Kerroin etta istuin terassilla, kun kaksi poliisia tuli tutkimaan huonetta. Poliisi kysyi kaytinko huumeita. Vastasin rehellisesti etta en. Sen jalkeen han tivasi uudestaan asiaa ja kehotti vannomaan. Vannoin etten ollut kayttany huumeita ja lisasin, etta kavin hetki sitten huumetestissa, jonka tulokset saisin tunnin kuluttua, ja joka osoittaisi syyttomyyteni. Kuulustelija kehotti minua poistumaan ja palaamaan tulosten kanssa.

Olin helpottunut. Ehka Laosissa oli kuitenkin jonkilainen oikeusjarjestelma olemassa ja paasisin tulosten avulla palkahasta. Olin silti yha alyttoman jannittynyt. Nopean aamupalan jalkeen menin hakemaan tuloksia ja totesin, etteivat hoitajat olleet ymmartaneet mita halusin. Lapussa oli kylla kaikenlaisia arvoja, mutta ilmeisestui huumeseulaa he eivat olleet tajunneet tehda. Niinpa toistelin hoitajille ”marihuana test for police, this test is for police, drug test”. Lopulta he ymmarsivat yskan ja sain paperin, jossa luki kaiken muun ohella NEGATIVE. Marssin takaisin poliisiasemalle paperin kanssa ja toivoin, etta soppa olisi sita myoten selva. Ei ollut. Kuulustelija vaitti kivikovaa, etta he olivat nahneet minun polttavan pilvea – he olivat paattaneet saada minulta rahaa ”vaivastaan”. Osoittelin lappua ja toistelin, etta se kertoo yksiselitteisesti, etten ole kayttany laittomia aineita. Kuulustelija oli valilla hieman vaivaantunut. Ei ihme, silla olinhan juuri todistanut syyttomyyteni. Han kavi kaksi tai kolme kertaa poliisipaallikon luona, joka ilmeisesti kuunteli keskusteluamme poydalla lojuneesta radiopuhelimesta.

Minusta alkoi tuntua, etta miekkonen olisi halunnut antaa minun menna, mutta pomo halusi rahaa. Sen vuoksi han alkoi sepittaa uskomattomia syita.

”Eilen tehty huumetesti olisi ok, mutta tanaan otettu ei ole enaa luotettava.”

Eipa.

”Me naimme sinut ja loysimme satkat.”

Yeah, right…

”Laosin lainsaadannon mukaan – sita sanaa han kaytti paljon – sinun pitaa maksaa sakkoja.”

Saman lainsaadannon mukaan testikaan ei ollu kuulemma luotettava. Taysin uskomatonta toimintaa.

Aloin olla kuitenkin luottavainen siihen, etta saastyisin ainakin rahanmenoa suuremmilta ikavyyksilta. Poliisi toisti moneen kertaan, etta haluamme molemmat hoitaa asian pois alta. Niinpa kysyin ”sakkojen” suuruutta. Lonely planetin mukaan ne ovat tamankaltaisissa tapauksissa 400-500 euron luokkaa – joskin silloin epailty on yleensa syyllinen. Mina todistettavasti en ollut. Lisaksi guest housemme omistajaperheen pikkupoika sanoi, etta lahjukset on mahdollista tinkia 200-250 euroon. Olin siis melko tyytyvainen lyodessani poliisisedan kateen 80 euroa ja saadessani passini. Tilanne oli hyvin sekava, silla samaan aikaan oli aarimmaisen vittuuntunut siita, etta taysin syyton joutuu kiipeliin samalla, kun satoja piripaita bailaa ympari Vang Viengia. Helpotus oli kuitenkin niin suuri, etten voinut kuin olla tyytyvainen.

Saatuani paasin totesin viela poliisille, etta me molemmat tiedamme yhta hyvin minun olevan syyton. Yllatyksekseni mies naurahti lahes tuttavallisesti: ”I think you are a good guy, hope you stay still in Laos”.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Luullakseni saastin yhdella virtsanaytteella satoja euroja ja ehka jopa putkareissun. Vankilan mahdollisuuteen en uskonut, vaikka yon pimeina tunteina ehdinkin kelailla aivan kaikkea. Nyt sain 80 eurolla kokemuksen, jota en koskaan voi unohtaa ja joka tarjosi minulle yhden ahdistavimmista oista koskaan – ja jollaista en myoskaan koskaan halua enaa kokea. Toivon ettei kenenkaan muunkaan tarvitsisi, mutta poliisilaitos ei taalla pain maailmaa valitettavasti tarjoa turvaa.

 Testin tulokset. Ikava kylla lappu toimi ainoastaan alennuskuponkina.

Tallaiset aarimmaisen ikavat tapahtumat ovat yksi matkailun pimeimmista puolista. Pahimmillaan yksi vaarassa maassa poltettu jointti voi vieda vuosiksi vankilaan tai yksi vaaraan maahan tuotu paketti voi vieda hirteen. Sen vuoksi tuenkin tuttua ja turvallista paihdekulttuuria – olutta ja sikareita. Vaikka syyttomaksi itsensa todistanutkin voidaan taalla ”todistaa syylliseksi”, niin ei matkailua naihin maihin kannata pelata koneiston korruptoituneisuuden tahden. Kaikesta selviaa lahes aina maalaisjarjella ja rauhallisella kayttaytymisella. Olin itse eilisiltaisen parin tunnin episodin aikana ainoa ”asiakas” poliisiasemalla. Samoin tanaan aamulla. Vang Viengissa on kuitenkin jatkuvasti kymmenisen tuhatta lankkaria, silla kaupunki on Laosin party central ja koko maailman tuubailukeskus. Voinen siis sanoa, etta minulla kavi aivan tolkuttoman huono tuuri poliisien paattaessa tehda minusta uhrinsa. Onni onnettomuudessa selvisin tilanteesta lahestulkoon niin hyvin, kuin vain mahdollista.

Ei huolta, matka jatkuu, elama voittaa.
– Patse

Jaa

Pyydä kaverit tsekkaamaan tämä touhu